”Enää en suostu ajamaan itseäni piippuun työllä tai liikunnalla”

Olen aina suhtautunut vähän liiankin intohimoisesti työhön. En ole koskaan osannut ajatella, että työ aiheuttaisi stressiä. Minulla on ollut mieletön tuuri työpaikkojen suhteen, ja nautin siitä mitä teen. Vuoteen 2014 saakka olin niin innostunut työstäni, että toin niitä usein kotiin asti eli menin pylly edellä puuhun enkä osannut vetää selkeitä rajoja työn ja vapaa-ajan välille. Silloisessa työpaikassani työaika painottui iltoihin ja viikonloppuihin, ja koko päivä saattoi mennä helposti aamusta iltaan töitä tehdessä. Sitten tuli stoppi: olin palanut loppuun ja sairastunut työuupumukseen. Sykkeet eivät rauhoittuneet edes viiden beetasalpaajan päiväannoksella. Täysillä eläminen ja tekeminen vaihtui yhtäkkiä oman elämänhallinnan pohdintaan ja uudelleenopetteluun. Silloin heräsin siihen, mitä minulle oli yritetty kertoa jo vuosia: paras ei ole se, joka tekee eniten, vaan se, joka tekee järkevästi.

Burnoutista palautuminen kesti kaiken kaikkiaan muutaman vuoden. Työpaikka meni vaihtoon, mutta silloista työpaikkaa ei missään nimessä voi syyttää sairastumisestani – se oli ammatinvalintakysymys, ja liiallinen suorittaminen oli paljolti kiinni myös omasta persoonasta. Luulin tietäväni, miten todella voin, mutta mittaustulokset nähtyäni oli pakko hyväksyä, etten ehkä tee asioita oikein. Hyvinvointialan ammattilainenkin hämmästyi katsoessaan tuloksiani: ”Tämä nainen ei palaudu ollenkaan!” Ensin epäilimme, että raporttiin on täytynyt eksyä painovirhepaholainen, mutta uusintamittaus todisti tulokset todeksi.

On ollut mielettömän siistiä tehdä viimeiset pari vuotta säännöllistä työtä. Palautua ehtii muulloinkin kuin viikonloppuisin, ja vapaalla jää aikaa mielekkäiden asioiden tekemiseen eikä vain lepäämiseen. Nykyään hyvinvoinnin osalta puhaltavat muutenkin ihan uudet tuulet monen asian suhteen. Treenaan edelleen paljon, mutta uskallan myös maata paikoillani. Tai jos älykellon lukemat näyttävät, että on parempi käydä kävelyllä kuin tehdä rankka salitreeni, niin silloin otan kevyemmin. Sovellan samaa toimintatapaa myös työhön: jos teen tällä viikolla vaikka viisi tuntia ylitöitä, niin teen seuraavalla viikolla viisi tuntia vähemmän. Enää en suostu ajamaan itseäni piippuun työllä tai liikunnalla.

Hyvää unta on turha toivoa, jos ruutuaika venähtää tai käteen eksyy kännykkä. Ne vetävät kehon ja mielen heti punaiselle ja kierroksille. Kännykän räpläämisen sijaan pyrin rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa esimerkiksi lukemalla tai juttelemalla miehen kanssa tai vaikka pelaamalla jotakin ei niin jännittävää lautapeliä. Olen myös huomannut, että vaikka miten tykkään viinistä, niin jo yksikin lasillinen vie yöunet ja tekee levottoman olon. Samoin myöhään tehdyt intensiiviset treenit on parempi jättää väliin. Työpäivän jälkeen en katso enää sähköposteja, koska en voi tehdä asioille kuitenkaan yhtään mitään. Olen pitänyt hyvin tiukkaa linjaa tällaisten asioiden suhteen. Se, että olen mittausten avulla oppinut tunnistamaan oman väsymyksen ja kuormitusta aiheuttavat tilanteet, on ollut suureksi avuksi. Pystyn nykyään hallitsemaan stressiä vaativinakin aikoina ja palautumaan suhteellisen hyvin. Olen vihdoinkin myös oppinut, että kaikkea ei tarvitse aina tehdä vimpan päälle, vaan välillä vähempikin riittää.

Aiheesta lisää muualla:

• Firstbeat Tykystudio – suoraa puhetta työkyvystä
• Aivot ylikierroksilla – Psyykkinen hyvinvointi koetuksella työelämän muutoksissa

Haluaisitko sinäkin löytää tasapainon tekemisen ja levon välillä? Hyvinvointianalyysin avulla se onnistuu.