Stressinhallinta

Hei, taas me synnytetään! feat. Firstbeat Hyvinvointianalyysi

Hyvinvointiasiantuntija, Firstbeat

”Sinulle tulee ikioma pikkusisko!” Tämä uutinen oli ilo kertoa Hertta-tyttärellemme, kun saimme tietää vaimoni olevan toista kertaa raskaana. Kesä kului, maha kasvoi ja synnytys lähestyi. Vaikka uuden tulokkaan saapumista varten on syytä valmistautua niin käytännöntasolla kuin henkisesti, pyörii arki odotusaikana pitkälti tuttujen touhujen ja kiireiden merkeissä. Samaan aikaan, kun vanhemmuuteen valmistavat oppaat ja neuvoloiden perhevalmennukset keskittyvät pääasiassa äidin elämänhallintaan ja hyvinvointiin, jää isien osuus luonnollisesti useimmiten marginaaliin. Tätä taustaa vasten ajattelin tehdä omalta kohdaltani empiirisen case studyn ja mitata, miten haastava paikka synnytys stressin kannalta isän roolissa on.

Laskettu aika oli hyisenä marraskuun lauantai-iltana ylitetty jo lähes viikolla, kun lapsivedet viimein menivät. Kiirettä sinällään ei ollut, koska synnytyksen käynnistymiseen viittaavia supistuksia ei toistaiseksi ilmennyt. Omalla kohdallani tämä oli silti merkki, että oli aika laittaa Hyvinvointianalyysi kylkiin kiinni ja kaivaa vaatelokeron perältä parhaat päivänsä (eli omat häät ja esikoisen syntymän) nähneet luottokalsarit taas tulille onnea tuomaan. Sairaalakäynnillä sunnuntai-iltana kellon lähestyessä puolta yötä päätti lääkäri ottaa vaimon kuitenkin sisään osastolle, ja isä sai passituksen kotiin nukkumaan hälytysvalmiuteen. Vaikka mitään pakkoneuroosia ei ole diagnosoitu, ei nukkumaan mennessä yksi kerta riittänyt, kun tarkistin puhelimen akun ja soittoäänen voimakkuuden. Tiesin jo sänkyyn mennessä, että kun päässä pyörii ajatus älä nyt vaan nuku liian hyvin ja sikeästi, ei unelta voi paljoa palautumisen pisteitä odottaa.

Yö meni kuitenkin lopulta kelvollisesti, eikä soittoa sairaalanmäeltä kuulunut. Ennen doulan touhuihin lähtemistä kävin vielä jättämässä sopivasti lauenneen tietokoneen huoltoon sekä hakemassa työpaikalta hyvät kannustukset matkaan: tänään me synnytetään! Mainittakoon, että reilu pari vuotta sitten esikoisen kohdalla aikataulut venyivät vieläkin pidempään. Isyyslomalle oli ollut tarkoitus jäädä kesäloman jälkeen, mutta viivästyneen maailmaanmuuton seurauksena oli palattava vielä hetkeksi töihin, koska Kelan pykäläviidakko ei tunne isyysvapaata ilman lasta.

Stressitilanne pahimmasta päästä

Synnytystä alettiin käynnistelemään aamupäivällä oksitosiinin avulla. Vaikka annos oli aivan marginaalinen, alkoivat kivuliaat supistukset kuin kertalaakista. Vaikka fyysisiä kipuja siinä sängynlaidalla katsellessa ei itsellä ole, ovat nämä näytökset muutoin raastavaa tosielämän teatteria, johon ei tällainen toimistorotta arkisessa tuolinpyörityksessä törmää. Onneksi anestesialääkärin auttava käsi kohti epiduraalia toi helpotuksen, ja iltapäivä kuluikin rauhallisesti sikiön sykkeitä ja lähes tunnottomia supistuksia seuraillen.

Aiemmin, ainakin näin miehen näkökulmasta, pidin synnytystä perin yksinkertaisena tapahtumana. Pään jo miltei pilkottaessa tuleva isä tai taksikuski kaahailee sairaalaan, voihkitaan hetki yhdessä ja vauva syntyy. Maailmankuvani asian suhteen on nyt näiden kahden kokemuksen osalta laajentunut ja uskon vahvasti, että kyseessä on vain harvoin tällainen rutiiniböllyytys, näin pelitermein ilmaistuna.

Kello alkoi käydä myöhäistä iltapäivää, kun keittelin kahvia käytävän päässä sijaitsevassa odottavien isien hermokeskuksessa. Tullessani takaisin huoneeseen, herra epiduraali oli ottanut myös lakisääteisen tauon ja kivut sitä myöten taas äkisti alkaneet. Mikään sykeasiantuntija ei tarvinnut olla, jotta huomasi, että sikiön sykkeet eivät enää palautuneetkaan takaisin ylös. Tämän olivat huomanneet selvästi muutkin, sillä pian huone oli täynnä erivärisiin sairaala-asuihin pukeutunutta henkilökuntaa. Tilanne oli tosielämän Jack Bauerilla hetkessä päällä. Kaikki mahdolliset piuhat, jotka äitiin ja sikiöön oli päivän aikana kiinnitetty, repäistiin hetkessä irti, sänky sai rullat alle ja isä kansakoulumaisen nurkkakomennon. Kovissa kivuissa ja paniikissa ollutta vaimoani lähdettiin kuljettamaan kohti leikkaussalia; edessä olisi se viimeisin ja pelätyin vaihtoehto eli hätäsektio. Jokaisella pariovella näytti olevan jo valmiina oma henkilö varmistamassa, että tässä rallissa ei ole tarvetta ajella kenenkään perässä, kun sänkyä kiidätettiin kohti leikkaussalia.

En usko, että tämän autenttisempaa stressitilannetta pystyy millään simuloimaan isänkään näkökulmasta. Pelissä on tärkeimpien ihmisten elämä ilman, että itse voit tehdä yhtään mitään. Paikalle jäänyt kätilö pyysi minua keräämään henkilökohtaiset tavaramme ja siirtymään viereisellä käytävällä olevaan huoneeseen. Tässä huoneessa sekunnit ovat pitkiä. Istuin hiljaa ja ajattelin, että seuraava henkilö tuo sellaisen viestin, jolla on äärimmäisen merkittävä vaikutus koko loppuelämääni, suuntaan tai toiseen.

Yhdeksän kuukauden odotus, elämänmittainen lahja

Laitoin läheisille pikaisesti viestin muuttuneesta tilanteesta ja kyyhötin tämän pienen huoneen kulmassa. Huomasin itsestäni olevani ulkoisesti varsin rauhallinen – jopa niin rauhallinen, etten saanut sanotuksi yhtään mitään, kun ovi viimein kävi. Huoneeseen astui leikkauksessa mukana ollut hoitaja, jolta myös oli aluksi sanat kadoksissa. Viimein, tuskin aivan kätilöopiston oppien mukaan, hän rikkoi hiljaisuuden ja kysyi: ”Puhutko sinä suomea?” En muista tarkalleen, mitä ja millä kielellä vastasin, sillä päässäni alkoi kaikua Mertarannan kuudenvuoden takainen poljenta Taivas varjele mitä sieltä tulee… Hetken ajatuksia kasailtuani ymmärsin, että mummoltani peritty permanentti saattoi tälläkin kertaa tehdä tepposensa nuorelle hoitajalle. Hetken omalle kysymykselleen hymyiltyään nuori hoitaja kertoi lopulta, että leikkaus oli onnistunut hyvin ja olin nyt terveen tyttölapsen isä.

Muutaman minuutin kuluttua sain syliini elämänmittaisen pienen käärön, ja ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat toisiamme silmiin katsellen ja elämää ihmetellen. Tunnistin, että nämä ovat niitä hetkiä, joiden kautta sitä määrittelee omankin elämänsä sen viimeisessä vaiheessa. Ensimmäisestä keskustelustamme en hirveästi muista, mutta yhteiselo lähti ihokontaktin myötä hienosti käyntiin, Guns N’ Roses klassikon Don’t Cry soidessa taustalla. Samaan aikaan äiti oli heräämössä palautumassa omasta leikkauksesta. Verta oli vuotanut lähes kaksi litraa ja kivut vielä melkoiset. Vaikka tajunnan taso oli sanalla sanoen vaihteleva, mikään ei ole sen parempaa lääkettä kuin nähdä ja saada oma lapsi rinnalle yhdeksän kuukauden odotuksen, yhteiselon ja näin vaativan loppurutistuksen jälkeen. Pitkän päivän päätteeksi siirryttiin lopulta uuden perheenjäsenen kanssa naistenosastolle, ja siellä kolme päivää sujuivat elpyen hyvän hoidon parissa.

Arjen priorisointia ja positiivisia muutoksia

Nyt kotiutumisen jälkeen elämää nelihenkisenä perheenä on takana viikko. ”Miten arki on muuttunut?” ovat monet kyselleet. Ainakin olo on kuin aikuisella, kun päivän päätteeksi laskee sängyissään nukkuvat lapset. Maslow’n tarvehierarkian perusta on ilmeisen hyvin uudella tulokkaalla kunnossa, sillä unta ja maitoa riittää ja suoli on huoleton. Koska äidin rooli on uuden tulokkaan ravitsemuksen ja hoidon kannalta keskeinen, osin myös leikkauksen jälkeisen kantokiellon seurauksena, on itselläni ollut nyt erityisen hieno jakso esikoisemme kanssa.

Olemme nyt viikon verran puuhastelleet yhdessä ja suhteemme on syventynyt upealla tavalla. Oma elämäkin on rytmittynyt nyt pitkälti hänen aikataulujensa mukaan. Ruokailuajat ovat säännölliset, ja yhdessä touhuaminen mm. uimisen, voimistelun, mäenlaskun ja kärrylenkkeilyn myötä käy myös vanhemmalle hyvästä liikunnasta. Oma aika on luonnollisesti ollut kortilla, minkä seurauksena treenit ovat välillä siirtyneet lähemmäksi puolta yötä. Ajankäytön suunnittelun ja hallinnan kysymykset nousevatkin keskeiseen rooliin, kun alkavalla viikolla yhtälöön tulee mukaan myös työ.

Stressin suhteen tilanne on mielenkiintoinen: Oma vapaa-aika on rajoittuneempaa, asiat vaativat enemmän suunnittelua ja ympärillä olevan tukiverkoston rooli korostuu. Lisäksi nämä kaksi pientä pyörivää satunnaismuuttujaa tuovat jokaiseen hetkeen aina oman lisämausteensa. Samaan aikaan kotiarki on silti mainio keino unohtaa muut kiireelliset asiat, sillä kaksivuotiaskin tunnistaa, mikäli isä ei ole leikeissä isolla sydämellä mukana. Aivan kuten kollega edellisessä teeman mukaisessa blogissa osuvasti kirjoitti, ei omaa hyvinvointia ja sen kulmakiviä sovi tässä elämäntilanteessa unohtaa. Seuraavat viikot ja kuukaudet kertovat, kuinka hyvin näiden palikoiden järjestely itsellä onnistuu. Sillä, miten asioihin suhtautuu, on valtava merkitys oman jaksamisen, stressin ja hyvinvoinnin kannalta. Viisas roomalainen keisari Marcus Aurelius totesi jo 100-luvulla, että elämän onnellisuus riippuu omien ajatusten laadusta. Ajatus on hieno ja yksinkertainen. Tästä oppitunnin ja oman filosofisen versionsa tulevalle polulle opin tällä viikolla esikoiseltani Hertalta, joka aloittaa jokaisen aamun kysymällä: Mitä mukavaa meillä isi tänään on?

 

Hyvinvointiasiantuntija, Firstbeat

Hyvinvoinnin ja liikunnan moniosaaja Jaakko Kotisaari on pitkän linjan firstbeatiläinen. Hyvinvoinnin saralla kaiken nähnyt sanaseppo lukee tarkasti myös Hyvinvointianalyysiraportin rivien välit, antaa syvälliset palautteet ja kouluttaa asiantuntijoita vankalla osaamisellaan. Jäätelöbaarin isäntä sekä pehmeän ja lämpimän ruoan ystävä jahtaa vapaa-ajallaan pyöriviä palloja sekä oman suorituskykynsä äärilaitoja elämää ihmetellen.

Lisää artikkeleita

# Stressinhallinta

Lapsen syntymä – stressaako?

Esikoisemme syntyi viime viikolla. Synnytyssalissa olleet hoitajat, kätilö ja erikoislääkäri hyörivät kaikki tukka putkella, kunnes lapsi saatiin sektion avulla ja peppu edellä ulos maailmaan. Vaikka tuore iskä ei pysty synnytystilanteessa…

# Stressinhallinta

Äitiä väsyttää

”Ennen raskaaksi tuloa pitäisi treenata systemaattisesti kaksi vuotta. Sen jälkeen olisi fyysisesti riittävän hyvässä kunnossa jaksaakseen raskauden, synnytyksen ja vauvavuoden.” Näin totesi eräs opettajani vaihto-opiskeluaikanani Yhdysvalloissa. Tällaista laskelmoidusti vanhemmaksi tuloon…